Sarkajaon aikaan maa oli kylän yhteisomistuksessa. Kukin talo omisti osuuden kylästä ja niille jaettiin sarka yhteisistä pelloista, niityistä ja metsistä. Kylät olivat tiiviitä rakenteeltaan ja hengeltään. Yhteisten peltojen vuoksi peltotyöt piti tehdä samoihin aikoihin ja viljelysmenetelmien piti olla yhtenäisiä. Vuonna 1757 valtiopäivillä hyväksytyssä isojaossa jokaiselle tilalle jaettiin omat pellot, metsät ja rannat. Jako pirstoi ryhmäkylät, kun tilakeskukset siirtyivät peltojensa keskelle. Tilojen oli helpompi ottaa käyttöönsä uusia viljelysmenetelmiä ja kasveja. Kyläyhteisön vaikutus väheni ja tilattomien elämä muuttui vaikeammaksi. Kun viljelyä pystyi tehostamaan, naapureiden kanssa pystyi kilpailemaan. Vähitellen koneet korvasivat työväen ja maatilan työt pystyi tekemäään yhdellä massikalla. Syntyi omakotiasujille rakas käsite: Oma rauha. Onni oli omissa käsissä ja hyvä naapuri mahdollisimman kaukana.

60-luvulla alkanut kaupungistumisen myötä individualismin arvostus kasvoi edelleen.  Väki pakeni etsimään vapautta maaseudulta kaupunkiin nopeasti rakennettuihin lähiöihin. Intoiltiin auton antamasta liikkumisen vapaudesta ja vapaasta kaupunkitilasta. Christopher Aleksander kuvaa kirjassaan Community and Privacy lähiöiden epäonnistumista.  Sosiaaliset suhteet ovat kaukana, elääkseen täytyy liikkua autolla tai jäädä tapahtumien äänivallattomaksi seuraajaksi kotiin television eteen. Kun kaupunkitila on määrittelemätöntä, kaikki tila kuuluu kaikille, jolloin mikään ei kuulu kenellekään.

Sama vapauden kaipuu vetää ihmisiä nyt toiseen suuntaan. Omakotitaloon ison kaupungin lähelle, maalle, sinne missä on halpaa tonttimaata. Haavekuvissa istutaan puutarhassa ystävien kanssa lasten temmeltäessä ympärillä. Kermavaahto ei peitä pohjaan palanutta unelmatorttua: Todellisuus on pitkiä automatkoja töihin ja harrastuksiin julkisen liikenteen puuttuessa. Ystävät eivät viitsi tulla käymään, kun talo sijaitsee niin kaukana eikä äiti yksin lasten kanssa pääse liikkumaan. Naapureiden kanssa puhutaan pensasaidan korkeudesta.

Ihmisille on ollut ja on tärkeää vapaus kehittää itseään, kokeilla ja tehdä virheitä. Hyvän asumisen tulee todellakin edelleen edistää yksilön vapautta. Yhteisö ei saa rajoittaa sitä vaan mahdollistaa ja kannustaa yksilöä kehittymään. Muuten luovimmat luovivat muualle. Asumiseen tarvitaan uusia ratkaisuja. Maatilan tyttönä tiedän, miten yksinäistä elämä maaseudulla, kun satunnaiset kohtaamiset ovat morjenstus autonratin takaa pölisevällä kylänraitilla. Siitä on jo aikaa, kun Taloussanomat kirjoitti, etteivät pääkaupunkiseudun kehyskuntiin julkisen liikenteen ulottumattomiin rakennetut talot pidä arvoaan. Vapaus rakennella omassa autotallissaan omaa elämäänsä oman tontin rajojen sisälla ei olekaan vapautta. Ihminen on luotu yhteyteen toisten ihmisten kanssa. Yhdessä ihmisillä on paremmat resurssit toteuttaa unelmiaan.  Ajan, materiaalin ja lahjojen jakaminen tekee rikkaaksi ja vapaaksi.