Asuttamamme talon vuokrasopimuksessa on yksi erikoinen pykälä: Vuokranantajaperhe voi halutessaan tulla heinäkuuksi viettämään kesää entiseen kotiinsa ja me vuokralaiset lähdemme muualle. Talo siiivotaan hyvin ja tavarat voi jättää taloon. Olen jo neljänä kesänä suunnitellut kesänviettoni huomioiden evakkokuukauden. Kesän irtiotto kivastakin kodista luo kesään vapauden ja riippumattomuuden ja paasto omasta kodista saa arvostamaan kämppiksiä ja tätä ihanaa taloa ja paikkaa.
Viime kesänä vuokranantaja päättikin viettää kesänsä muualla.Oli kiehtova ajatus, että voisimme tarjota kesäpaikat yhteisössä kuudelle toisiaan ennestään tuntemattomalle ihmiselle. Olemme siunattuja niin ihanilla puitteilla, että voisimme jakaa omastamme. Ehkä joku yhteisöön muuttamista harkitseva hyötyisi kuukauden testiasumisesta. Tarinaa ei lähetettäisi telkkarissa, vaan siitä tulisi blogikirjoitus. Tässä alivuokralaiseni Minea Koskisen vieraskirjoitus.
Ihminen tarvitsee muita enemmän kuin rauhaa
Tosielämän big brothersissa joukko eri-ikäisiä työssäkäyviä ja lomalaisia, reppureissaajia ja downsiftaajia asuttaa omakotitaloa parhaimpana satoaikana. Kaikkea aamu-uinnista auringonlaskuun tahdittaa ihanan rento syke. Ruoka maistuu paremmalta. Hiljaisuus kuulostaa elämältä.
En jaksa tehdä töitä, istun mielummin pihaportailla. Ihmisiä tulee ja menee. Joku perkaa mustikoita jo toista päivää. Mietin, miksi kukaan haluaa täältä minnekään.
Kesäkuussa 2013 asuin ensi kertaa yksin. Sitä ennen olin nauttinut noin viidentoista ihmisen erikoisista pakkomielteistä, neurooseista, vihanpuuskista, älä puhu mulle -tuijotuksista ja siitä ilosta, että kaikki eivät sulje oveaan öisin.
Kämpikseni ovat itkeneet hysteerisenä pakkasessa, juoneet kaiken talouteen varastoidun etanolin, myöhästyttäneet lukemattomien asioiden tekemistä ihmissuhdepohdinnoillaan ja kertoneet aamupöydässä liian täsmällisiä selityksiä edellisyön oudoille äänille.
Suomessa saattaa olla maailmanmittakaavassa korkea kynnys asua ihmisten kanssa pelkästään siksi, että yksinasuminen tarkoittaa enemmän yksinoloa. Suomalaiset asuvat yhdessä perheenä tai rahapulassa opiskeluaikoina. Yksiöiden kysyntä on hurja ja hinnat sen mukaisia.
Tärkeintä yhteisasumisessa on ihan palikkamaisen yksinkertaisesti halu asua muiden kanssa. Sen pitäisi myös käytännön elämässä ylittää epämukavuudet, joita kämpikset joskus aiheuttavat. Kämppissuhteet päättyvät paitsi luontaisten elämänmuutosten ja kaupunginvaihdosten myötä, myös siksi, että ihmiset unohtavat, miksi on hyvä asua muiden kanssa.
Kaikki yhteisasuminen on opettanut jotain uutta ihmisistä ja persoonallisuuksien yhdistelmistä. Edes persoonien yhteensovittaminen ei riitä vaan elämäntilanteet ja olosuhteet joutuvat mukaan linkoukseen. Aina ei pysty näyttämään itsestään sellaisia puolia kuin haluaisi.
Vuosia sitten asuin yo-kirjoituksien alla eri kämppisten kanssa ja keskityin suorittamaan. Jäi yökukkuilu ja all nighterit. Jos nyt pääsisin takaisin aikakoneella, kattaisin keittiön matolle piknikin ja ottaisin enemmän irti yhdessäolosta. Keltaisessa talossa istuin sentään lähes joka ilta portailla tutustumassa ihmiseen, josta tuli varmasti elinikäinen ystävä. Yhteisasuminen muistuttaa joka päivä, että muilla ihmisillä on väliä.
Edustan kämpisfilosofian suurpiirteistä koulukuntaa. En läheskään aina muista tai jaksa korjata pyykkejä, siivota vaatteita olohuoneesta tai heittää pilaantunutta ruokaa pois. Joskus alan tehdä asioita vasta konfliktin pakottamana. Homman ei tietenkään pitäisi mennä niin.
Olen oppinut, että toisille asioiden jättäminen puolitiehen näyttää välinpitämättömyydeltä.
Ehkä pelisäännöt kannattaa kirjoittaa jääkaapin oveen. Usein palaute on ansaittua.
Pahinta on, jos joku onnistuu puolisalaa kasvattamaan ja ruokkimaan elefanttia huoneessa. Niin kauan, että se ei enää mahdu kääntymään pudottamatta tavaroita hyllyiltä, ja toinen jo pakkaa tavaroita muuttolaatikoihin. Olisiko ongelmien ääneensanomisesta ollut apua? Vai unohtuiko kaiken häsäämisen keskellä se, että yhdessäoleminen on arvo sisänsä?
Sitten on pakko todeta, että yhdessäasuminen halua ei voi takoa toiseen väkisin. Sen löytää hetkenä, jolloin rojahtaa jo eteisessä lattialle sysipaskan päivän päätteeksi ja toisella on aikaa keittää teetä. Raha eivät riitä motivaatioksi, jos ei ole valmis investoimaan yhdessäoloon.
Solidaarisuus ei synny siellä, missä atomisoituneet yksilöt tuijottavat apaattisena teeveetä kahdentoista neliön paksuseinäisissä luukuissa. Meille tekee ihmisinä hyvää joutua toistemme mukavuusalueille ja painaa toistemme ärsytysnappuloita. Ja herätä seuraavana aamuna kohtaamaan samat ihmiset uudelleen, pyytää anteeksi, eikä paeta luukkuun vain, koska siellä saa olla rauhassa.